Litokairan reunamilla

Käytiin tänään isän kanssa uusimassa viime keväinen mieliin jäänyt hiihtoreissu Litokairan reunamille. Oulusta ”pelipaikoille” ajelee hyvin puolessatoista tunnissa. Papinpalontie halkoo Litokairan suoerämaan eteläreunaa ja avoneva ulottuu ihan tien viereen. Vaikeaa ei siis ole suolle päästä täältä käsin. Tällä kertaa valitsimme kohteeksemme Ison Saarisuon, koska halusimme nähdä vähän eri paikkoja kuin viime vuonna. Kuitenkaan emme pysty yhdellä leppoisalla hiihtoreissulla valloittamaan kuin hyvin pienen osan tästä suunnattoman suuresta alueesta.

Lähdimme siis autolta etelään, puskemaan valkoista aavaa vasten aurinkoon. Ilma oli jälleen mitä keväisin: taivaalla ei ollut pilvenhattaraa, pakkasta seitsemän ja tyyntä. Yöpakkasten jäljiltä hankikin oli kova ja suksi ei juuri lumen pinnalla painunut.

Viereisessä metsässä huuteli pari hömö- ja talitiaista sekä töyhtötiainen. Käpytikka kolkutteli jossain lähistöllä. Hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Vain lumikiteet murtuivat suksen alla. Metso oli juuri kävellyt tästä.

Suksimme nyt aapaa kohti kaakkoa ja siellä siintävää metsäsaareketta. Välillä oli aina pysähdyttävä kiikaroimaan ja kuvaamana. Pian huomasin tuon metsäsaarekkeen takana olevan kelon nokassa jonkun siivekkään. Linnun habitus toi heti mieleen hiiripöllön ja kohta lintu lennähti alavasemmalle piiloon paljastaen myös pitkän pyrstönsä. Viime vuonnahan näimme näitä hienoja lintuja kaksi – ehkä jopa kolme eri lintua. Hiihdimme oitis paikalle, josko lintu vielä löytyisi – mutta ei. Löysimme ainoastaan toisen metson jälkiä ja jätöksiä, käpytikan, pohjantikan syönnöksiä sekä hirven ja ketun jälkiä. Hiihdimme tovin harvahkon metsäsaarekkeen sisuksissa ja palasimme takaisin aavan reunalle.

Nyt suuntamme oli jo pohjoiseen. Aapaa ylitettäessä huomasimme kovalla hangella tallustaneen riekon jäljet. Olipa tuo jättänyt pari kikkaretta muistoksi koittaessaan kaivaa lumen alta varpuja esiin. Kettu oli myös kulkenut vierestä ohi. Edessä näkyvän metsän siimeksessä vietimme pienen kahvi- ja makkaranpaistotauon – kylläpä teki hyvää. Metsän reunassa oli yöpynyt teeriparvi kiepeissään. Eipä näkynyt lintuja enää. Käpytikka ja hömötiainen kuitenkin ilmoittivat olevansa paikalla. Myös jänis ponkaisi pakoon kuusen takaa.

Kohta ylitimme Papinpalontien ja siirryimme Ison Saarisuon pohjoisosiin. Hiihdimme tovin harjua pitkin pidemmälle metson tuoreita jälkiä seuraten. Eipä löytynyt tuotakaan lintua. Laskimme alas harjun itäpuolelle aavan reunoja kiikaroimaan, mutta paria kaukana olevaa latvatupsua kummempaa ei taaskaan näkynyt. Hömppä kiroili jossain taustalla. Jatkoimme matkaa harjun reunalla kohti kauempana näkyvää korkeaa merkkikuusta. Sen vierestä vaihdoimme harjun länsipuolelle. Ensimmäisen kerran törmäsimme ihmisen jälkiin – joku oli suksinut tästä kauan sitten.

Aloimme jo pikkuhiljaa kääntymään kohti etelää. Ja autoa. Aurinko helotti taas vasten todella lämpimästi. Lämpötila oli jo nollassa ja suollakin hangen pinta petti paikoin ehkä sentin verran. Otin vielä parit viimeiset kuvat hienoista lumimaisemista ja poistuimme tielle ja autolle.

Tavaroita pakatessa ohi ajoi kaksi Tampereen elävää, jotka olivat menossa kairaan viikoksi hiihtelemään. Ja mehän olimme vain muutaman tunnin…

Takaisin palatessa oli ihan pakko pysähtyä kuvaamaan tien varressa ollutta lohdutonta näkyä. Satametristä puupinoa. Jostakin kauempaa tien pohjoispuolelta oli taas mennyt metsää nurin.

Takaisin Ouluun ajettaessa huomasin jossain ennen Yli-Iin Tannilaa olleella pellolla jottain ”outoa”. Pysähdyimme pikapikaa ja nousin kiikaroimaan pellon toiselle laidalle. Kettu! Äkkiä autoon takaisin ja peruuttaen kohdille. Tuo epeli oli kuitenkin tajunnut aikeemme ja oli jo matkalla taustan koivikkoon. Malttoi se kuitenkin hetkeksi pysähtyä ja katsahtaa taakseen. Sain siitä harmittavasti vain pari suttukuvaa. Mutta olipahan komean tuuheassa talvikarvassa.

Ensi keväänä uudelleen!